The Apple of the Wilderness

The man wakes up in noises, growling and restless movement of his dog fill the air. It is dark and cold, October in Finland has showed it´s strength and turned a fall to winter in one night. “What are you up to” asks a man from his dog while he gets out from sleeping bag, chills and the cold air hits him like a harpoon when he acts as he tries to wear an old army longsleeve before the coldness gets to him, “damn, im not fast enough, man thinks and makes a fuss.

During the night the temperature has fell down a lot, the scenery is covered with a frost. The man looks at the direction where the dog is growling at, but he cannot see through the light area of the camp fire. It is still total darkness even time is already 05 am. The dog, a Finnish Spitz already starts barking with anger in its voice, and a man thinks: “should I let him loose or what?” But the tracks of wolves in the ground yesterday make him change his mind. He knows that even if there is a bear, moose of something else the dog will manage. But he would not want his dog to get in touch with wolves.. Actually the wolf tracks we´re the reason a man changed his plans for yesterday. He bumped in the tracks 7 kilometers away from todays camp, just in the place where he wanted to make his camp for the night. In the borders of Salla Wilderness area and close to Russian border he changed his plans and walked 7 km more to get out of wolves territory, just because of the dog and its safety.

Man talks to his dog in relaxing sound while he dresses in a hurry, as soon as he gets his shoes on he starts walking to a direction that dog points. He is tensed when he walks into dark and unforgiving woods of north, “oh man, I should´ve took my gun” he thinks while he is grabbing the knife on his belt while the dog is barking in scared sound since he does not see his owner anymore. The man has started to have serious regrets and is about to turn around when the bushes turn alive, huge noise of flapping and breaking branches fills the air, while man scares and falls on his ass. He sees big checked out capercaillie flying through trees and towards a freedom with a fear of death in its mind. Man sits on frosty ground scared with hes eyes open and starts laughing with his mouth open. Man returns to his camp swearing at the capercaillie, lets his dog loose and starts cooking breakfast. The smell of coffee fills the air as he enjoys the silence of the wilderness.

The morning starts to have its first light when a man is drinking hes coffee from a wooden cup as the dog is nervously searching where to find that big bird that just woke them up. Man gathers his stuff to a back pack, but leaves the shelter intact, “you never know if I come back for some reason or some day”. A river next to his camp showed its prizes already in yesterday as he saw a big trout escaping when he was getting water to his evening coffee. “some day I will be here just for fishing”, he thought as he was making his way to south. Todays plan was to walk south for 5 kilometers, go across the same river he was camping next to and continue towards north for 10 kilometers to reach the cabin in the middle of the wilderness. Sauna in the cabin was tempting him, since he had been walking for five days in a row, without a good wash. Only freezing quick washes in the icy rivers we´re keeping him some what reminder of human.

Man walks calmly in the clean wilderness, stops every once in a while to wait for his dog to make a search. At some point of his walk, after few hours he hears sound of cracking branches and his dog starts “the singing”. While the dog barks he closes the area walking upwards to the hill, “why it is always in uphill side” he swears as he closes the sounds with sweat in his forehead and breathing heavily.. Soon he gets close enough to see the dog, there is an old river groove in high ground and dog is barking in that groove towards old spruce trees. Suddenly the growling and snuffle fills the air. Dog runs 20 meters away from the sound like a lightning, just to return back in 20 seconds. Dog is barking angrily, foam is coming from his mouth as he works moving rapidly all the time. Now there is a serious enemy for the dog, you can see it from the behavior and you can hear it, as the growling, snuffing and breaking trees sounds fill the wilderness. A man looks his bird caliber weapon, shakes his head with tense look in his eyes. “not with this one, I can not defeat this beast today” He thinks as he starts to back up, after 30 meters he starts to make sounds by breaking branches while he looks towards carefully, gun pointing towards the sounds all the time. After few branches he hears running sounds, luckily away from him. Dog whimpers as he follows the beast until the man can not hear anymore. He carefully walks across the spruce forest where the bear was just few minutes ago, takes a direction towards North and sets up a fire after few hundreds meters. He is cooking some moose meat in a stick and drinking coffee, he is so relaxed. Just waiting for hes dog arrive from bear hunt. He knows that the bear will not stop soon, since he has been alarmed by people smell and noices. Normally bear run straight away 30 km to Russia and to safety in these cases, he just hopes that the border line has proper fence to stop the dog going to wrong country. After few hours the dog returns all wet and tired, he sits next to a man and looks sharply with his brown eyes. Man talks to a dog, he tells him not to engage any bears on this trip anymore. “I don’t have the gun to take it down and we do not have a license to shoot it”. Dog looks at a man and if it could speak he would probably be saying “Ok, if you don´t dare then you don´t dare”.

The couple continue their journey up North and finally they arrive to the cabin. Man lifts their game, a capercaillie to hang next to a door and they enter a cold cabin. As the night is coming the couple lie down on a bed with full stomach, they are happy. “could it be better, full stomach, clean clothes and a best friend by my side” thinks a man when dog settles his head on a mans chest. The dog falls asleep soon followed by a man and the cabin in the wilderness is filled by sounds of a sleeping brothers and a fire place sounds. They are dreaming of next days and next journeys together.

The Last Frost

The Last Frost

The car stops to the end of the dirt road, dog whimpers in the back seat nervously waiting for the man and the license to rush to frosty morning of October. Sound of front door shut and the back door opens making creeking sound in frozen air of North, man pets a dog and talks to it in soft voice. The vapor from breath and talking rises from mans lips as he reaches for dogs collar and unleashes him saying excitedly “go get them, go get them”. Dog rushes from the car in youthful enthusiasm, but the man looks from distance and shakes his head as the dog is looking so stiff, still the dog runs with its best effort to the pine woods that no man has laid his hands on with the saw, keeping his nose high and seeks for the scent of Capercaillies, bears, moose and grouses.

The man looks sad in the eyes and talks to himself “he sure has the effort, but this seems to be the last frost to you my brother”. Dog is old already, his mind is like a razor, sharp and quick but those extra moves and lightning fast direction changes from the youth are in the past. At home all the fuss and running from window to window are gone also, man walks slowly in old scenic pine woods and looks dogs work giving him cheerful shouts from time to time. Dog works hard, he runs far away seeking game and comes back in 20 minutes to check the man and to see the direction of advance. Dog always comes from behind touching the man with is nose to a knee, as offsetting the calculator to the next round of search. Dog does not see very well anymore, hes hearing is not good anymore but the nose works like a young lion, with hes sens of smell the dog finds all the game from nearest kilometer, but because of the hearing and eye problem he no longer finds the birds from the trees. From every round the dog makes it arrives seemingly chagrined. Sometimes when the bird has checked out the dog starts barking to the scent, he knows he is doing wrong but the smell is too strong for him and he cannot help it, man walks by and spoils the joy by saying “quit it”.

Dogs pointy ears fall to the side and it speeds by man continuing hes work. After an hour of walking the man whistles loudly as the dog is on its search, takes an axe from back pack and starts preparing a fire from a tar stump. Dog never hears the whistle but from the old habbit and over a decade of journeys together he knows how to act and arrives after half an hour with his nose up a looking where the man is since he is not walking anymore. Dog sits next to a man and pant but changes a place because the fire blows its ugly and bad smelling smoke to his face.

The old dog lies down and closes his eyes but the nose is living his own life, it circles and does its work all the time the dog seems to be sleeping and when the man opens the sausage package with his knife the nose goes wild just before dog jumps up and gets closer to a man. Old brother knows already since he is experienced dog “I am just about to get treats” he thinks. Man talks to a dog like to his only love, pets him, says nice things to him and of course gives him a piece of a sausage in the end. Man gets up, lifts hes back pack and asks the dog: “go get them?”

Dog starts working again and a man thinks he is going to circle around a small swamp an head back to a car, he does not want to wear down an old dog. In five minutes a man hears a sound of checked out black grouse, then surprisingly he hears hoarse barking of an old dog. He looks stunned as he walks closer cautiously: “that is a damn surprise” he thinks while he drops in to hes knees and starts crawling closer to see what the dog barks about. Soon he sees a young female grouse in the lowest branch of a pine and old almost grey Finnish Spitz under a tree barking to a bird, keeping the birds eyes to himself and pointing with hes nose exactly where the game is. Man looks the situation, smiles a little and becomes sensitized, lifts a gun and shoots down the bird that drops almost in dogs mouth.

Oh man how the old brother gets excited, he growls, barks, runs between the man and the bird, licks the mans face, he talks to the man in his own way: “look daddy, look daddy what I got for you, look what I catch for you”. Dog looks with its brown big eyes when a man walks to a bird and takes a knife, carefully takes out the guts and lifts heart, lungs and kidneys to dog. Dog waits until they get a little colder and eats them with good appetite, licks hes lips and gets ready to carry on.

After short walk man and his blood brother arrive to a car, dog looks surprised and confused even he sure knew where they we´re heading. Man can get lost in the woods but Finnish Spitz never does, but when the man starts calling him in to a car he realizes that this fun ended too soon. Dog sits 50 meters away from the car ears pointing to the side, he does not like the situation at all, he hates it. Dog tries to bark, whine and growl to a man that: “lets go, we always stay here days, weeks.. I do not want to go home”. Man sits on a stump next to a car with sadness and longing in hes eyes, he also smiles at the same time when tears fall in hes face, he tries to hide them.. he tries to hide his tears from a dog? The man takes his time and tells the dog in strict tone “Riko in the car now”. Dog runs to a man, jumps in to a car and does not even look the man when he puts a collar on, talks to it, pets and gives greetings with tears in hes eyes. Dog is hurt, he is confused and angry, why so short trip?

Man drives home, takes dog inside, gives him tasty food and massages dogs muscles in the mans own room, man talks to a dog. He talks things that even most of the closest humans in hes life will never hear ever, the man trusts his dog and the dogs trust to a man is like a mountain.

Nine months after the last hunting trip with a man the dog makes a little bit more fuss with a man. He wants to come close, licks a mans arm, enjoys from his touch. He is old, mostly lying but always follows the man where ever he goes. Night falls and the man and the dog put their heads on the same pillow and fall asleep.

When the morning comes a man sees that the dog has closed his eyes for the last time, man looks behind him as making sure that his wife has gone to work and his kids have gone to school. Man takes his best friend in to his laps, pets him and talks to him, remembering the old days and the good trips when young 8 months old Finnish Spitz enters the room. Young spitz smells carefully his best friend, starts whining and goes away with his tail down. Man puts his head down and his shoulders jump up and down for a while.

Man walks to his yard, digs a hole in the ground and carries his brother and best friend to the hole, puts him on his favourite blanket, lifts a big juicy bone next to his best friends head, shovels the hole full and strangely shakes leaning to the shovel. Man wipes his eyes and goes to a garage to work on a sign to his best friend, best friend who has slept hundreds of nights with him nose to nose in wilderness. Best friend who had given his life for this man if it would be the case. Man remembers all, all the feelings of joy, all the feelings of friendship in the wilderness not just because of the man but just because of the brotherhood and the feeling of being one, disappointments and happy moments, all the sights that his best friend is happy. The man feels happy afterall, there would be things in his mind that no one could take away, no one.

Outamaan Seireeni

Vanha kaappikello kolkkaa pimeässä pirtissä tasaista jumputtavaa tahtiaan, joka minuutti kuuluu loksahdus kun viisari siirtyy pykälän eteenpäin. Mies makaa selällään tuijottaen pimeään ja odottaa, ei hän tiedä oikein itsekään että mitä odottaa ja mikä valvottaa mutta levoton on olo. Hän on näitä palkisia tallustellut jo kahdeksatta vuosikymmentä, viimeiset vuodet yksinäisyys on ollut päällimmäinen tunne. Öisin muistot nuoruudesta ja eletystä elämästä palaavat mieleen, ne myös ovat seurana niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuten tuo ärsyttävästi kolkkaava mutta niin rakas kaappikello jonka appiukko veisteli kauan sitten häälahjaksi. Änkyrähän se oli, siis se appiukko mutta osasi se puuta työstää. Mies naurahti ääneen happamasti, kun kello marnautti rämisevän laulunsa, neljä kertaa se löi ja siitä mies tiesi ettei nukkumatti enää tänä yönä saavu.

Kahvia keitellessä aamu valkenee ja mies katselee pirtin ikkunasta kuulaaseen aamuun kaipaavan näköisenä, ottaa puhelimen käteensä, painelee hetken ja nostaa luurin korvalleen. Toisessa päässä vastaa uninen naisen ääni ja mies murahtaa ”no minä täällä, missä se poika on kun ei voinut isälleen vastata?” Naisen ääni muuttuu vihaiseksi, kyselee kellosta ja puhelee nukkumisesta, ”minä haen Pikin” murahtaa mies ja laskee luurin paikoilleen. Mies oikealta nimeltään Veikko pakkailee repun täyteen evästä, nakkaa huovan mukaan pukee vanhan kuluneen sarkapuvun päälle ja ottaa vanhan haulikon olalleen samalla jupisten kuinka nykynuoriso nukkuu päivät pitkät, eikä ne tajua työnteostakaan mitään. Hän hakee yrmeän näköisenä punaisen pystykorvan naapuritalon häkistä ja huikkaa ovesta ”minä otin Pikin, tuon huomenna takaisin”.

Veikon olemus kirkastuu, kun hän pääsee metsän sisään eikä talojen tai autojen äänet enään häiritse. Jossain kaukana kuuluu vielä pihakoiran haukku, mutta muuten on seurana enää luonnon omat äänet sekä välillä Pikin läähätys koiran juostessa takaa ohi, jatkaen iloista työskentelyään. Muutaman tunnin kuljettuaan Veikko seisahtuu vaaran juurelle levähtämään, yskänpuuska yllättää ja saa miehen polvilleen, äkäisenä hän nousee ylös ja katselee vaivaantuneena ympärilleen. ”Kuoleman tauti tämä on, mitähän Saarakin sanoisi jos eläisi? Vanha horisko yksin metsässä perkele”, hän jupisee kohennellen housujaan. Puuskuttaen mies pehertää vaaraa ylöspäin kun koiran haukku leikkaa hiljaisuuden, kömpelösti hiipien hän lähestyy haukkua mutta ei siellä puussa mitään näy, silmälasit ovat huurussa. Veikko pysähtyy läähättäen ja puhdistaa laseja kun suuri lintu hyppää siivilleen vanhasta petäjästä. ”Tuossako se olikin? Voi helevetti näitäkin kossupullonpohjia, eikö ne saatana keksi näille mitään ko ei perkele ihminen etes näje Outamailla kulkea. Poikakin insinööri mutta ei se mitään mistään älyä” Veikko purkaa kiukkuaan sihahdellen. Hän lohkoo viereisestä kannosta palasia kirveellä ja sytyttelee tottuneesti nuotion, mielikin jo tyyntyy sen verran että voi jo kaipaava hymy huulilla juoda kuksasta pannukahvit. Appiukon tekosia on kuksakin, vanha mutta hyvä. Hyvä mies oli appiukkokin, vanha metsuri ja vahva kuin härkä. Poika oli perinyt appiukon luonteen, änkyrä se on poikakin Veikko hymisteli. Ajatukset vaeltavat pitkin muistojen sokkeloita ja hymy karehtii kuivuneilla suupielillä. Hyvä poika se on, kyllä Saara teki hyvän pojan, ainoa tinkakaveri sen jälkeen kun jäin yksin. Pikin koulutti kun meinasi että minä en muka enään jaksaisi.

Veikko istuu tukevasti puuta vasten, hörppää kuksasta ja tuijottaa hymyillen kaukaisuuteen. ”Täällä on ihmisen hyvä olla” hän miettii. Piki haistaa savun kauas, koira on ollut työmaalla edellisen linnun perässä jo hyvän tovin mutta ei antanut lintu haukkua vaikka kuinka yritti. Koira suuntaa mutkitellen savun ja Veikon hajua kohti tutkaillen samalla muita hajuja ja toivoen törmäävänsä uuden linnun hajuun. Aikansa laukattuaan Piki saapuu Veikon luokse, isäntä istuu puuta vasten ja tuli on jo hiipumassa. Piki nuuhkaisee Veikon kättä, kuksa tippuu mättäälle. Koira ei ymmärrä, se nuolaisee kättä ja tuijottaa ruskeilla silmillään isäntää, läähättää ja vingahtelee. Ihmettelee kun isäntä vaan istuu. Hetken ympäristöä tutkittuaan koira kipittää miehen viereen istumaan ja nuuskuttelemaan ilmaa. Kuukkeli lennähtää viereisen nuoren kuusen oksalle, Piki kallistelee päätään ja katselee lintua tutkivasti mutta kun lintu pyrähtää Veikon kuksan viereen ajaa koira sen äkeänä pois haukahdellen.

Muutaman kilometrin päässä Veikon kotitalon naapurissa kävelee poika Martti hermostuneena koiran häkin vieressä puhellen vaimolleen vihaisen oloisena ”me sovittiin että lähdetään kahdeksalta, niin ei ukko perkele malttanut oottaa etes kuuteen. Helevetin hätähousu ja änkyrä ku mikäkin”. Puolenpäivän jälkeen Martti kuitenkin suuntaa läheisen vaaran rinteeseen, hän tietää mistä isä ruukasi kulkea ja seurailee tuttuja jälkiä kuuraisessa metsässä. Ei kuulu Pikin haukkua, vain metsän omat äänet ja Martin askelten rahina kun hän seurailee jotosta hiljaisena ja vielä kiukkuisena aamun tapahtumista. Jotoksen jälki muuttuu ja askelväli lyhenee, ”Pittääkö tuo ukko kantaa täältä pois, väkisin piti päästä yksin vanhan horiskon”, jupisee Martti. Hän nostaa katseensa ja näkee hiipuvan nuotion ja Veikon istuvan puuta vasten, samalla hetkellä Piki nostaa kerältä päänsä ja säntää haukkuen jalkoihin. Isä ei hievahdakaan puulta ja Martti juoksee puun luokse hätääntyneenä, ”isä, isä” hokee poika tohottaen ja ravistaen olkapäästä..

Veikko säpsähtää hereille, yskähtää ja ärähtäen tuhahtaa ”heitä poika höpöttämästä, on se kumma kun ei päiväunia saa metsien mies ottaa rauhassa, perkele että sinäki oot änkyrä”. Martti henkäisee, hymyilee ja tuumaa naurahtaen: ”No niin on kyllä, olet se sinäkin semmonen eräjorma, että alta pois. Eiköhän lähetä lämmittämään ulkosauna? on tässä jo tälle päivää tullut hikoiltua”. Isä ja poika suuntaavat uskollisen Pikin kanssa kotia kohti, illalla sauna lämpeää ja Veikko kertoilee kuinka lähellä oli jälleen pudottaa kulmakunnan suurimman metson Pikille, poika myötäilee sihauttaen kylmät pullot kauhanvarrella auki ojentaen toisen isälleen. ”Pitkä ja kova oli päivä tänään, mutta kyllä me vielä Pikin kanssa tälle syksyä joulumeton otamme, siinä mitään poikasia tarvi mukana olla”, tuumaa Veikko hymyillen ja mietiskelee mielessään viimeisen reissun lähestyvän. Muutamia vuosia jo Saaran poismenon jälkeen on mies toivonut törmäävänsä metsässä siihen seireeniin, jonka kutsu on häntä vuosikymmenet houkutellut. Vielä se seireeni minut Saaran luo vie ja saa poika ottaa suuret erämiehen saappaat täytettäväkseen.

Kyllä jämpti on näin.

Kylmän Kukkia

Itäkairaan suuntasi tämän vuoden toisella reissulla laadukas parivaljakko edellisiäkin laadukkaamman suomenpystykorvan kanssa. Jotenkin tavaramerkiksi leimautunut "alussa kaikki päin persettä, paitsi meisseli" piti kutinsa tänäkin vuonna. 

Toista tuntia peherrettiin viimeistä 7:ää kilometriä autolla huonokuntoisen tien päähän. Tien päässä oli jo miehillä ja koiralla niin paljon virtaa ettei viitsitty aikaa kuluttaa kartan katselemiseen, vaan heti rinkka selkään ja kohti tietöntä erämaata. Siinä ensimmäisen parin tunnin aikana katseltiin metsäkoneen uraa ja tuumiskelin ääneen, jotta tämä ura taitaa mennä lähelle meidän ensimmäisen illan määränpäätä. Teputeltiin uraa jonkun aikaa ja katselin välillä kompassia, ihmettelin että miten se kompassi näyttää tuollalailla, kohautin olkapäitä ja jatkoin raskaan rinkan kanssa taivaltamista. Tunnin jälkeen kompassi näytti edelleen päin mäntyä, joten kaivoin kartan taskusta ja päätin tarkastaa tilanteen.

Tulihan se selväksi että oli taas tehty emämunaus suunnistamisen saralla, kaiken kukkuraksi vähintään 3km lisää matkaa ensimmäisen illan asentopaikalle, että se miehiä jälleen nauratti makiasti. Ainoa positiivinen puoli oli se, että oltiin jo ensimmäiset lintuhaukut saatu Gubben toimesta ilmoille. Vaikka miehet tölväilivätkin tuon "varman linnun", niin se piristi mieltä. Tiedettiin että koira on ainakin iskussa  Niin päästiin kuitenkin uralta oikeaan metsään, potkittiin hölmöyksissään voittajaluokan metsokin lentoon kun koira hakulenkillä pehersi. Myötätuuleen kuljettiin ja harmittavasti koira tulikin keula pystyssä juuri siihen paikkaan jossa hongasta lähti aikamoisen rytinän kanssa harmahtava homenokka miehiä karkuun. Päätimme pitää luovan tauon ja rauhoittaa mieltä, polttelimme filtterisikarit ja sanailtiin harvakseen ikihongikon kätköissä. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla tuli tunne, että nyt ollaan ytimessä, nyt ollaan siellä missä miehen on hyvä olla. Jollakin käsittämättömällä tavalla rauha laskeutui olemukseen, oli niinkuin esirippu olisi vedetty jokapäiväisen elämän, työ-, ja rahahuolien ja oman syvimmän olemuksen väliin.

Tästä eteenpäin olikin vain hienoja hetkiä, harmittavia tai loisteliaita tapahtumia, mutta hienoja omalla tavallaan jokainen hetki. 
Kohti iltaa ja hämärää kuljettiin, matkalla koira tavoitti vielä vanhan metson, joka uusintahaukunkin antoi vaan ei ainoataan metsämiehille. Hyvä niin, sillä komeampi vanha metso on latvassa kuin repun viilekkeessä, vaikka maistuvaa evästä onkin! 
Hieman ennen iltahämärää saavuttiin suunnitellulle asentopaikalle, touhuttiin teltat pystyyn ja väsäsimme tervastulet ruuan laittoa varten. Katselin siinä tulien sytytyksen lomassa että mihinkähän se Gubbe häipyi, no hetken päästä se kuuluikin sillä 350m päästä raikasi jälleen suomenpystykorvan pirteän kertova haukku. Oli kamraatin vuoro pyrkiä haukulle ja itse jäinkin tyytyväisenä kuuntelemaan teltan viereen vaarojen rinteistä kaikuvaa haukkua ja vuoleskelin ajankuluksi syttöjä tervaskannon palasesta. Haukku kesti ja kesti, loppujen lopuksi varmaan sen puolisen tuntia, kun loppui äkkiä kuin veitsellä leikaten. Kohta saapui koira läähätteäen tulille ja hetken päästä kaveri sadatellen perässä. Poikametso siellä oli tarjonnut ainoataan, mutta jostain ihmeen syystä, todennäköisesti miesten päivemmällä hölmöiltyjen varmojen tilanteiden johdosta, oli koira alkanut käymään kuumana kuin hellan koukku ja nousi puuta vasten kamraatin katsellessa haulikkohollilta haukkua. Ampumatta jäi metso ja jälleen voi sanoa että hyvä niin 



Iltapalaa keitellessä kuitenkin kohtasi todellisuus romantiikan ja jo tulomatkan viimeisen sadan kilometrin kohdalla huomattu suurempi puutos palasi mieleen, se oli allekirjoittaneen makuualusta edelleen Kemissä, tarkemmin sanottuna alakerran ja yläkerran portaiden lepotasolla. Sieltä se lämmitti mieltä ja hanuria vähän huonosti, kaikenlisäksi tähdet loistivat jo siihen malliin että pakkasyöhän se oli tulollansa...ja tulikin! Kuusenhavuja koitin kasata arvioidun nukkumapaikan kohdalle telttaa kasatessa ja kasaamisen jälkeen. Oli kyllä melkoisen kylmä yö havuista ja muutamasta kuumasta rommista huolimatta. Kello näytti 3-4 välillä kun viimeisen kerran vilkaisin, sen jälkeen ilmeisesti oli ihmismiehen kankku lämmittänyt rahkasammalen sen verran ettei enään palellut. Kuitenkin heräsin aamulla 05.30 siihen että varpaita paleli, aamupimeässä könysin teltasta pihalle ja löysäsin Gubben aamupissalle ja aloin veistelemään aamutulia vapisevan hengityksen säestäessä vapisevia sormia. 



Juuri kun olin lyömässä tervaskannon tyveen kirveellä, räjähti aamuhämärässä Gubben haukku muutaman sadan metrin päästä, ei muutakuin pyssyt selkään ja haukkua kohti. Kaverikin konkoili samoihin aikoihin omasta teltastaan hyvin nukkuneen näköisenä, ei kuulema ollut persettä palellut..
Hiiviskelin haukulle, pääsinkin erittäin helposti ihan haulikkohollille. Sopiva "putki" kuusta ja mäntyä oli välissä, niin se oli kuin baariin olisi kävellyt. Sitten se tenkkapoo tulikin, en keksinyt puusta mitään, en kertakaikkiaan mitään vaikka paljas vanha honka oli kyseessä. Koira merkkasi koko ajan samaan paikkaan joten tuumin mielessä, että on siellä ainakin orava. Pakitin hetken ja koitin vasemmalta uudelleen, pääsin hollille ja rupesin tiirailemaan nyt eri suunnalta mäntyä, kun viereisessä puussa rysähti ja koppelo lensi kuoleman pelossa kohti vapautta. Katselin komeaa koppeloa ja tuumin mielssäni että virhearvio se tuli Gubbellakin kun aamuhämärässä haukkui väärää puuta. Gubbe kuitenkin kävi pienen pyräyksen koppelon perässä ja palasi saman puun alle jatkamaan kiivasta haukkua. Harmittavinta tilanteessa oli se, että kerkesin sekuntia ennen Gubben paluuta nousta seisomaan, koira kun aukaisi suunsa uudestaan lähti toinen koppelo haukkupuusta samaan suuntaan kuin edellinen. Jätin ampumatta sillä pystykorvamies ei pomppuja roiski, rehellisesti sanottuna kuitenkin vitutti oma hölmöily  

Palailin asentopaikalle pikkuhiljaa ja siellä kamraati olikin jo saanut tulet loimuamaan. Aamutoimien ja puuronkeiton lomassa se päiväkin alkoi valkenemaan, päätimme jättää teltat pystyyn ja suunnistaa seuraavaksi yöksi vajaan 10km päässä olevalle autiotuvalle. Aamun jälkeen rupesi tulemaan taivaalta vettäkin ihan kiitettävästi, lämpöasteita oli arviolta 1-3, joten melkoisen jäätävää sadetta pukkasi. Matkalla autiotuvalle oli muutama lintutilanne, vaan yksikään ei antanut koiralle muutamaa haukausta enempää. Illalla keittelimme lintuvellit ilman lintua ja saunoimme tulomatkan kuonat pois. 

Seuraavana päivänä kävimme vain lyhyen reissun kämpän ympäryställä, muutama koppelo nähtiin vaan haukkua ei niistä saatu. Illalla kuitenkin aiheutti melkoisia naurunpörähdyksiä eräs tilanne. Saunoessa menin pesulle, vanhan ajan mukaan kiukaan vaipassa oli vesisäiliö josta laskin lämmintä vettä ämpäriin, loppusilauksena minulla on tapana kaataa ämpärillinen vettä päähän, kuten tein nytkin. Kamraati tuijotteli kiukaan ilmanottoaukoista loimottavaa liekkiä raukeana lammasmainen ilme naamallaan, kun aloitin pesuhommat. Jostain syystä kuitenkin kumpikin korva meni lukkoon (vettä täyteen) kun kumosin astian päälleni. Olin kuulevinani kaverini sanovan jotain samassa tiimellyksessä ja luontevasti puolikuurona huusin HÄ?
Siinä miestissit hytkähti ja kamraati kalautti päänsä saunankattoon kun säikähti huutoa niin helvetisti, minä en ensin oikeen edes älynnyt mikä miestä naurattaa mutta niin se viimein sai kakistettua että olishan tuo pienempikin ääni riittänyt.

Seuraavinakin päivinä tapio tarjosi aitastaan kiitettävällä tahdilla, koira pelasi paremmin kuin kehtaa sanoa, vaan miehet oli vähän ruosteessa. Lumi tuiskusi maahan pari päivää ennen loppua ja muutti maiseman aivan uudeksi. Viimeisenä päivänä taapersimme valkoisessa metsässä takaisin ensimmäisen päivän asennolle, purimme teltat ja hieman jo raskain mielin jatkoimme autolle. Niin oli jälleen vuoden kohokohta sivuutettu ja seuraavan odotus aloitettu.

Hieno reissu, hienot maisemat ja hyvät ilmat, mitäpä sitä muuta voittajaluokan miehet tarvii kuin pelaavan koiran. Sekin löytyi omasta takaa, joten jälleen perinteet jatkuu: eli joka vuosi tulee se paras ja hienoin reissu  Saalista tulee jos on tullakseen, mutta kyllä punaisenkoiran kanssa harrastaminen on yhtä juhlaa tuli saalista tai ei! Joku on joskus sanonut että punainen koira ja vanha metsä, mitä muuta mies tarvii? Vastaukseni on: ei mitään muuta kuin lisää aikaa 

Tarinoita pyylevän metsämiehen talviseikkailuista

Vähän vanhaa tarinaa talvitoilailuista, raapustelen uutta juttua aina kun aika ja inspiraatio antaa myöten!

Sunnuntai aamupäivän pyöriskelin malttamattomana kotona, tammikuun alku, kaamos, mukelot mellastivat ja rouva nakitti milloin mihinkin hyötyliikuntaa tai yleistä siisteyden parantamista sisältävään oheistoimintaan (vitsivitsi). Se tuntui intohimoisesta kairankulkijasta siltä että seinät kaatuvat justiinsa niskaan. Siinä ympyrää kävellessä alkoi tuntumaan siltä että nyt pitäisi miehen päästä johonkin hetkeksi rauhoittumaan. Niin tuli päättäväinen ja ehkä hieman änkyrän Suomalaisen miehen päätös, että nyt lähdetäänkin punaisen kamraatin kanssa Martimoaavalle autiotuvalle näätiä katselemaan ja laatuaikaa kahdestaan viettämään.

Kello kävi jo iltakuuden tietämillä kun pimeällä kurvasin autolla parkkialueelle. Kaivoin sukset boxista, rinkan ja haulikon kontista, napsautin suomenpystykorvan kirpan auki kilahtaen ja usahdin: "haje kissa haje".
ADHD luonteella varustettu suomenpystykorva Gubbe kirmasi hetimiten metsään taakseen vilkuilematta. Mies heitti vuorokauden rinkan selkäänsä ja lähti ensimmäistä kertaa näillä lumilla vaappumaan suksien kanssa kohti soidensuojelualueen keskustaa ja siellä siintävää autiotupaa. Otsalampun valossa oli mentävä sillä kiristyvästä pakkasesta huolimatta oli kuu vielä pilviverhon takana, eikä metsässä nähnyt edes omia varpaitaan. Lunta oli sadellut senverran että sitä oli jo polviin pahimmillaan, mutta tiheässä metsässä tuskin nilkkoihin asti. Koira heitteli lennokkaita hakulenkkejään välillä miestä morjenstaen. Pyylevän miehen meno ei ollut kuitenkaan aivan niin lennokasta, sillä paksusta varresta, 0,1-tonnin painosta ja liian lyhyistä metsäsuksista johtuen äijä kahlasi pohjia myöten puuskuttaen.

Parin tunnin hiihtelyn jälkeen raikasi kiivas punaisenkoiran haukku pimeässä metsässä. Olin kankaan laidassa ja hiihtelin rapean kolmensadan metrin päässä raikaavaa haukkua kohti irvistellen, sillä niin kaamea meteli kuului rinkasta ja haulikon perästä joka kolkkasi puukon kahvaa vasten kuuluvasti aina silloin tällöin. Täysin varmana näätäsaaliista pääsin haukun tuntumaan, joka oli hieman tiheämmässä metsässä, ajattelin ettei tuolla mikään muu voi enään olla, kun paarustelin kovemmalla jytkeellä rikospaikalle, kuin täysvarustuksessa kulkeva jalkaväkijoukkue telamiinoineen. Tiheikössä oli senverran vähänä lumi, että riisuin sukset jalasta ja kävelin haukulle.

 Tihrustelin pienen kuusentarrin takaa koiraa ja puuta jota se haukkui, harvoin, hyvin hyvin harvoin näkee noin selvästi lintua haukulla edes valoisalla. Nyt siellä haukussa istui koppelo vanhan männyn pankaoksalla ja se paistoi jo seljennyttä pimeää taivasta vasten kuin kirsikka kermakakussa, ihailin hetken haukkua ja rupesin katkomaan oksia, ei mihinkään lähtenyt tuo ryökäle, ei vaikka hakkasin kepillä kuusentarria, niin että tykkylumet tipahtivat niskaani... Pärisin mielessäni ""missä perkeleessä nämä kennellinnut ovat silloin kun niitä oikeasti tarvittaisiin"" nousin seisomaan, kävelin 10 metrin päähän männystä ennenkuin koppelolla petti hermo ja se lähti koira perässään kohti pimeää.

Aikanaan se koira sieltä palaili, näytin uuden suunnan ja lähdimme suorinta tietä kohti autiotupaa. Välissä oli iso aapa, jonka ajattelin ylittäväni niin että heilahtaa, kuin tuntemattomassa sotilaassa ainakin, tuumiskelin että jängänylitys lyhentää matkaa ajallisesti ainakin tunnin, varsinkin kun tiesin vanhastaan että jängällä hanki kestää paremmin. Kestihän se hanki sen parisataa metriä, mutta sen jälkeen olikin lumenalla vesi :roll: Meni ehkä hiirenverran luisto huonoksi kun kahlasin lumisohjossa kohti seuraavaa maata, koira paineli jo seuraavassa kankaassa ja meikäläisellä huusi etureidet niinpaljon apua, etten muista hetkeen noin paljon hapottaneen, kaulurikin piti repiä kovassa pakkasessa kaulasta pois, koska oksetti niin vietävästi. 

Kyllä siinä varmaan se tunti meni ennenkuin pääsin kuivalle kankaalle puhdistelemaan suksienpohjia, näädänjälkiä oli runsaasti kankaassa, eikä koiraa ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Kuitenkin vesiperä tuli koiralle ilmeisesti hajujen kanssa, sillä vihdoin se tuli katselemaan että mitä se äijä täällä raaputtelee ja mekastaa. Ei siinä enään jaksanut innostua näädänjäljistä vaan suorinta ja nopeinta reittiä kohti samassa kankaassa olevaa autiotupaa, ei ollut kauhean lennokasta enään meno, mutta niinvain pimeä tupa näkyi puolentunnin kuluttua otsalampun valokeilassa! Koirakin tuli kerrankin suosiolla sisälle, kun kello kävi jo puolta yhtätoista ja sekin vaikutti voipuneelta lumessa laukkomisesta!

Siinä tuvalla sitten koirankanssa seurustellessa ja makkaraa paistellessa kului alkuyö vaatteita kuivatellen, välillä pystykorva mulkoili sivusilmällä kun kertoilin jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisoista, välillä naureskelin facebook-juttuja ja tuikitärkeänä ja avoimesti selostin Gubbelle mitä mieltä olin mistäkin asiasta... Jotenkin ymmärtävä mutta säälivä katse pilkahteli koiran ilmeissä, mutta en antanut sen haitata jutunkerrontaa.

Seuraavana aamuna 7:n aikoihin heräilin ja rupesin tunnustelemaan kroppaa, oli kyllä kieltämättä lihakset senverran kipeänä, että ei kauheaa innostusta ollut hypätä uudelleen suksille ja lähteä samaa rallia taivaltamaan uudelleen mitä olin tullutkin, tuumiskelin mielessäni, että ollappa pullo jallua ja vähän enemmän evästä, niin tämä päivä pyörittäisi kamraatin kanssa ihan tässä mökin ympärillä :)  Lähdettävä se oli kuitenkin kun olin kotona luvannut tulla ennen kolmea kotiin, paluumatka oli tulomatkan toisinto mutta päinvastoin. Suksenpohjat jäähän heti alkumatkasta, puuskutus, punoitus, suksenrappaus... seuraavassa maassa koppelohaukku, joita oli tälläkertaa useampi ja taas paarustamaan. 

Välillä koira lennätti vielä riekkoparvea jossain kauempana edellä, mutta mies se vaan puuskutti ja jumputti tasaista tahtia eteenpäin. Pakkanenkin oli kirinyt päälle kahdenkymmenen ja siinä loppumatkasta alkoi jo huolettaa että lähteeköhän se voittajaluokan Volvo ollenkaan käyntiin... Lähti se onneksi, eikä tarvinnut alkaa keksimään virtaa uudelleen. 

Väsyneenä, mutta erittäin onnellisena ja rentoutuneena kuitenkin kotiin palasin. Seinätkin oli taas suorassa ja sohvalle oli mukava kuuman saunan jälkeen köllähtää kuuntelemaan lasten tarinoita vääväkkimiehestä ja kummituksista, taisinpa saada siinä ujon pusun rouvaltakin, tihihihihi.

Erämaan Kulkija

Erämaan kulkija

Koiran haukku kaikuu kirkkaassa aamupäivän pakkaskelissä, haukkusarjat päättyvät ikään kuin kiljahdukseen jatkuakseen taas uudelleen ja uudelleen. Ympäröivät vaarat ja läheinen tunturi vastaavat kaiullaan, miehellä on levoton olo jännitys hiipii vatsanpohjaan ja kaikuvat haukahdukset hyökkäilevät edestä, takaa ja molemmilta sivuilta.

 ”Mikä ihme on haukussa kun noin päästää?” ihmettelee mies paarustaessaan kohti kaukana kuuluvaa punaisenkoiran laulua, ehkä hieman normaalia tarkkaavaisempana ja jännittyneempänä kiiruhtaa tottunut metsien kulkija, varoen astumasta oksien tai jäätyneiden mättäiden päälle ja tottumuksesta hidastaen jatkuvasti lähestyessään koiraa ja haukun kohdetta. Ääni kuuluu jo niin vahvasti että mies polvistelee kerta toisensa jälkeen ja kurkistelee tiheiden katajien ja kuusten takaa. Ei vieläkään, ei edes lähellä.

Kuulas pakkaskeli tekee jälleen tepposet. Viimein vilahtelee pystykorvan heiluva häntätupsu puiden välistä, kulkija polvistuu parimetrisen kuusen taakse tarkkailemaan koiraa ja puuta jota se haukkuu: ”näytä nyt missä se on” jatisee mies mielessään samalla toivoen haukussa olevan eläimen liikahtavan ja paljastavan itsensä. Arviolta sata metriä on koiraan matkaa mutta puusta ei mies keksi mitään. Koira haukkuu puun sivulla ja kävelee ikään kuin kahdeksikkoa samalla. Aina kahdeksikon ääripäissä kuuluu kiljahdus, parin sekunnin tauko ja taas jatkuu kansalliskoiran tiheä laulanta.

Aikansa kiikaroituaan ja ihmeteltyään koiran ennen näkemätöntä toimintaa lähtee kulkija huulet viivana pyrkimään puiden suojassa koiran vastakkaiselle puolelle puuta välillä kontaten avoimempia maastonkohtia, kun kuuluu tuttu ääni, ukkometso kirvaa koiralle äkäisesti ja samalla mies huomaa linnun. Metso kävelee vahvalla männyn pankaoksalla edestakaisin sadatellen koiralle, koira tekee puun alla kahdeksikkoa mukaillen metson liikettä ja kiihdyttää entisestään ääntään huomattuaan miehen. Noin kahdeksankymmentä metriä on matkaa puulle, kun mies nostaa kiväärinsä mättään päälle ja laskeutuu mahalleen, tietäen että nyt on jo vähän kiire jos meinaa linnusta illalla vellit keitellä. Juuri kun mies saa metson ristikkoon hyppää alueen valtakukko siivilleen ja koira säntää kimeästi vingahdellen perään.

Ensimmäinen reaktio purkautuu ääneen huulilta: ”voi perrrkele” pärisee voimakkaasti kuusikossa, kun mies nostaa repun ja aseen takaisin selkäänsä samalla kuulostellen josko haukku jatkuisi jossain kauempana uudelleen. Pikkuhiljaa ahavoituneille ja pakkasenpuremille kasvoille kuitenkin karehtii vieno ja hillitty hymy, mielessään mies ihastelee koiran toimintaa, maaston jylhyyttä ja linnun komeutta. Harmitus väistyy ja pian koira saapuu morjenstamaan äijää samalla kertoen ”sinne se män Härkätunturin taakse”. Mies vilkaisee rannettaan todeten kellon käyvän vähän siuti kymmenen aamupäivällä, avaa kartan ja mittailee katseellaan aikansa. Toteaa päivän tulleen täyteen sillä onhan tämä jo neljäs päivä putkeen kun kulkija tallailee Naruska-Tuntsan erämaita parhaan kaverinsa kanssa.

Kolme kilometriä autiotuvalle ja suorinta tietä toki jänkiä kierrellen mies tallustelee hiljoskellen välillä pysähdellen, koiran hakiessa näkymättömissä sopivin väliajoin milloin mistäkin suunnasta, yleensä takaa juosten miehen ohi ja ikään kuin kuitaten laskurin nollille. Viimein saapuu kulkija autiotuvalle, koira juoksee pihan korkeimmalla nyppylälle ja istahtaa terhakkaasti vahtiin kun mies riisuu repun ja aseen selästään nostaen ne portaan sivua vasten nojolleen, nostaa lakin päästä ja istahtaa pää höyryten alimmalle portaalle. Aurinko paistaa lähes lakipisteessä ja pakkasta pitää portaanpielen mittarin mukaan -12 astetta, melko pian vilu tavoittaa selkämyksen ja mies nousee portaat aukaisten ulko oven naristen samalla viheltäen lyhyen ja kimakan vihellyksen. Koira vilahtaa miehen ohi hypäten laverilla olevan makuupussin päälle ja alkaa pesemään itseään silmät puolitangossa nuokkuen.

Saunaan tulet, puiden teko, edellispäivän poikametson laitto lihoiksi ja lintuvelliainesten teko ottaa aikaa senverran, että ilta alkaa jo hämärtää. Saunan löylyissä kairan kulkija muistelee menneitä ja suunnittelee tulevia välillä hymähdellen ja ihan ääneen hymyillen, ”tämä se on sitä parhautta” takoo mielessä kun mies suunnistaa pihan hirsisaunalta takaisin tupaan, kohentaen kamiinan tulta ja kaataen teenväristä juomaa kuksan täyteen. Seuraava päivä on pyhitetty lepopäiväksi ja mies kumoaa kuksan jos toisenkin suomalaista leikattua konjakkia välillä puhellen koiralle, lauleskellen ja rustaten vieraskirjaan reissun tapahtumia. Jokunen selkäkeikkanaurukin tapaa illankoiton koiran kanssa vanhoja muistellessa.

Yksipuolista on puhelu mutta se ei miestä eikä koiraa haittaa, molemmat ovat onnellisia ja molemmilla on vakaa kunnioitus toista kohtaan. Illankähmässä mies kömpii koiran viereen laverille, koira tunkee kainaloon ja nostaa päänsä miehen rinnalle tuhisten ja lämmittäen siihen malliin, ettei makuupussia tarvitse sulkea tänäkään yönä. Niin taistelupari nukahtaa lasiovisen kaminan loimussa pimenevään iltaan uneksimaan seuraavista päivistä ja tulevista vuosista. Tämän reissun loppu häämöttää jo parin päivän päässä, mutta kaikki reissulla koetut onnistumiset, epäonnistumiset, pienetkin asiat.. ne syöpyvät mieleen, säilyvät muistoissa ja omalta osaltaan lisäävät tuota erämaan kaipuuta. Seuraavaa vuotta odotellen

Ati & Gubbe

                             Viimeinen Kuura

Auto sammuu tienpäähän, koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja lupaa sännätä kuuraiseen lokakuun aamuun, etuovi paukahtaa kiinni takakontin ovi nousee natisten ylös ja mies puhelee koiralle pehmeällä äänellä hengitys höyryten samalla irrottaen virkkua. Virkku kilahtaa ja mies usahtaa innostuneella äänellä taikasanat ”missä kissa?” Koira säntää auton perästä nuoruuden innolla mutta hieman jäykillä jaloilla hakkaamattomaan männikköön kuono pystyssä.

Mies katselee koiran jäykkää menoa ja puistelee päätään ja tuumii puoliääneen, ”intoa sillä on mutta mahtaa olla viimeinen kuura”. Koira on jo vanha, mieli sillä on kuin partaveitsi, ei se kotonakaan enään turhia hötkyile, ja liike paljastaa että viimeisiä syksyjä mennään. Mies tallustelee ja katselee koiran touhuja, näkö on huono ja kuulo prakaa jo mutta kuono pelaa niin kuin nuorella leijonalla. Hajuaistillaan koira löytää kaikki löydettävissä olevat linnut maastosta, mutta haukkuja se ei enään saa. Koira palaa aina silmin nähden harmistuneena linnun perästä ja ihan vähän yrittää lähtöhajuille haukahdella, kunnes isäntä tulee ja pilaa ilon: ”älä höpötä” tumaa mies kävellessään koiran sivuitse. 

Koiralla valahtavat korvat sivuille ja se spurttaa miehen ohi jatkaen puurtamistaan.

Puolen tunnin jälkeen mies viheltää kimakasti koiran ollessa hakulenkillään, kaivaa kirveen ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuuta. Ei koira enään kuule, mutta vanhasta tottumuksesta se saapuu puolentunnin kohdilla haistelemaan että mihinkäs se isäntä jäi, istahtaa ukon viereen tulille läähättäen mutta vaihtaa paikkaa koska tuuli pyörittää ällöttävää savua päin kirsua.

Vanha herra pötkähtää makuulleen ja sulkee silmänsä mutta kirsu elää ja pyörii nuuskutellen ilmaa. Isäntä kun viiltää makkarapaketin auki, niin kirsu suorastaan villiintyy juuri ennen kuin koira pomppaa pystyyn ja siirtyy lähemmäs. Vanhus tietää sillä se on jo kokenut koira.. ”kohta tulee herkkua”! Mies puhelee koiralle kuin vastarakastunut, kehuu sitä, paijaa ja tottakai lopussa antaa palan nuotiomakkaraa, nostaa repun selkään ja usahtaa jälleen: ”missä kissa?” 

Koira lähtee liikkeelle ja mies tuumii kiertävänsä läheisen jängän ympäri takaisin autolle, pakkasaamussa kuuluu selvä linnun lentoonlähtö ja pian tasainen hieman käheä haukku kaikuu kankaassa. "no johan on markkinat" miettii mies, kun suunnistaa ääntä kohden. Hyvin pian näkyy männyn alaoksalla keikkuva nuori koppelo ja suomenpystykorva puun alla osoittaen kuonollaan tarkalleen oikeaan paikkaan, mies hymyilee ehkä jopa hieman herkistyy tilanteessa, nostaa haulikon poskelle ja pudottaa koppelon koiran eteen. 

Voi elämä kun vanhaherra oikeen innostuu pudotuksesta, urisee ja purisee, haukkuu vielä varmuudeksi puuhun, kiertää isäntää ja huutaa omalla kielellään ”kato isi, kato isi, minä tämän löysin ja sain” Mies kävelee linnun luokse ja kaivaa puukon tupestaan, tässä vaiheessa koira istuu viereen läähättäen ja tapittaa tarkkaavaisena ruskeilla silmillään kun mies suolistaa linnun ja nostelee sydämen, maksan ja muut sisäelimet koiran eteen. Koira odottaa ja haistelee niinkauan kunnes ne ovat jäähtyneet ja syö hyvällä ruokahalulla palkintonsa.

 Kilometrin jälkeen mies ja koira saapuvat autolle, mies kävelee ja aukaisee ovet mutta koirapa ei tulekaan lähelle. Korvat sojottavat sivuille ja se vingahtelee, urisee ja haukahtelee yrittäen isäntää vielä kerran metsään. Mies istuskelee kannolla ja hymyilee, viimein sanoo koiralle tiukalla äänellä ”autoon”. Korvat sivuille sojottaen ja sivusilmällä mulkoillen koira pujahtaa auton perään, ei katso miestä kohti edes miehen irrottaessa pantaa ja puhellessa koiralle mukavia, vanhaherra ei tykkää yhtään vallitsevasta tilanteesta. Mies ajelee kotiin hyvillä mielin, ottaa koiran sisään ja hieroskelee sen lihakset puhellen sille sellaisia tarinoita joita ei moni läheinenkään ihminen kuule koskaan, mies luottaa koiraan ja koira luottaa mieheen kuin peruskallioon.

Yhdeksän kuukautta on kulunut viimeisestä metsäreissusta kun koira tekee tavallista enemmän juttua miehen kanssa, käy sylissä, nuolee kättä ja nauttii rapsutuksista. Koira makailee enimmäkseen mutta tiitterän oloisesti liikuskelee hyväntuulisena, tavallista enemmän vain viettää aikaansa isännän seurassa. Yö saapuu ja mies ja koira painavat päänsä unille, aamun sarastaessa mies huomaa koiran ummistaneen silmänsä viimeisen kerran.

 Hän katselee selkänsä taakse ikään kuin varmistaen että rouva on lähtenyt aamuvuoroon ja lapset kouluun. Mies ottaa parhaan kaverinsa syliinsä, silittelee  ja puhelee, muistelee menneitä. Katselee kun nuori pentukoira tulee haistelemaan esikuvaansa, laskee häntänsä alas, vingahtaa ja raahustaa omalle paikalleen vinguskellen hiljaa. Pian mies painaa päänsä alas ja hartiat nytkähtelevät hetken. 

Mies kaivaa pihan perälle kuopan, kantaa ystävän sen pohjalle oman vilttinsä päälle sekä nostaa lihaisan luun kaveriksi, lapioi kuopan umpeen ja nytkähtelee vielä vähän aikaa omituisesti. Pyyhkii silmänsä ja lähtee varastoon muokkaamaan muistomerkkiä maailman parhaalle koiralle, nuori koira mukana touhuten. Nuori koira paastoaa kolme päivää, mi

es muistelee useamman päivän menneitä välillä nauraen itsekseen ja välillä herkistyen niin, että pitää vallan vessaan lähteä. Lopputuloksena äärimmäisiä onnistumisen tunteita, ei itsensä vaan koiransa ilon ja onnistumisten vuoksi, surun tunne menettämisen ja lopullisen luopumisen johdosta, suru muuttuu iloksi kun muistelee asioita ja tapahtumia sekä sitä hyvää ja luottamuksen täyteistä yhteistä aikaa, joka miehellä ja koiralla oli… ja tulisi olemaan, sitä ei kukaan voisi viedä pois.